Selailen kalenteria taaksepäin ja käyn läpi viimeisiä viikkoja, mutta en muista ainuttakaan partiotonta päivää ja turhaan niitä etsinkin. Parin viime viikkona on joka päivä ollut kokous, retki, seminaari, retki, harjoitus, postitus tai ainakin puolen tunnin puhelinpalis. Olen siis täysin samassa tilanteessa kuin Nappula: syvällä partion pauloissa.

Mutta vaikeinta on se, että partiojohtajana olen aina vastuussa myös muista. Kun johtaa oli ryhmää tai projetkia se sitten lauma, leiri tai lippukunta, olen aina vastuussa myös muista, ei riitä että vain nakittaa. Keltä voi pyytää ja mitä? Laumanjohtajakaverilla on kirjoitukset, voinko kuitenkin pyytää sitä valmistelemaan seuraavan kokouksen? Entäs isoskoulutuksessa olevat tytöt, ehtisivätkö retkelle? Tai sitten piirin luottikset, joilla on hommia joka kulman takana, piirissä ja lippukunnassa? Paljonko voi pyytää antamaan aikaa partiolle?

Omat voimani tunnen, mutta hankalaa on arvioida, miten paljon muut jaksavat, ja erityisen vaikeaa se on juurit nuorten kohdalla. Miten voisi luottaa jaantaa vastuuta, ja kuitenkin vahtia, ettei sitä vahingossa hulauta liian suurta taakkaa nuoren kannettavaksi. Entä jos toinen ei uskallakaan sanoa ei? Voinko luottaa siihen, että hän osaa määrittää omat rajansa? En halua olla ajamassa ketään burnoutiin, sillä näitä on minunkin lähipiirissäni ollut ihan liikaa. Mutta toisaalta, ellei keltään voi mitään pyytää, hommat kaatuvat aina jonkun niskaan.

Ja sitten se pahin! Miten suhtautua itseensä sillä hetkellä, kun kuitenkin jotakuta pyytää auttamaan ja toinen syystä tai toisesta kieltäytyy? Sillä vaikka suu (ja yleensä onneksi myös järki) sanoo: ”Ei se haittaa, kyllä se homma järjestyy joka tapauksessa. Ymmärrän, että koulu on nyt tärkeämpää ”, saattaa sielu (ja sitä kautta ehkäpä, ilmeet, eleet ja olemus) kiljua: ”Et jätä mua pulaan! Kyllä sä nyt tän pikkujutun voit tehdä, vaikka sulla parit kokeet olisikin. En mäkään IKINÄ jättänyt partiokokouksia koulun takia hoitamatta!!”

Tasapainoile siinä nyt sitten omien ja muiden menojen kanssa, kun tuntemukset on kaikkea muuta kuin rationaaliset. Äkkiä omatkin taakat kasvavat, kun tajuaa, että muut valikoi menonsa tarkemmin. Ja hetkeksi mieleen välähtää ajatus: osaankohan sittenkään huolehtia omasta jaksamisestani...

Osmari