Kuten olen jo aiemminkin todennut, partio on elämäntapa. Millaista elämä sitten on partiolaisena? Näin nopeasti voisi ajatella, että olisin hyvin auttavainen ja aktiivinen. Tekisin päivittäin hyviä tekoja. Käyskentelisin aina viikonloppuisin metsässä ja kesäisin vaeltaisin lapissa ihan vain omaksi iloksi.

Todellisuudessa se on varsin toisenlaista. Käyn viikoittain vetämässä sudareita. Viikoittain istun myös erinäisissä kokouksissa: hallitusta, kesäleirin suunnittelua, projektin suunnittelua, ryhmän kokouksia, kurssien suunnittelua jne. Sen lisäksi on ne viikonlopputapahtumat: sudariretki, lippukuntaretki, kurssit, seminaarit, paraati, kisat ja erinäiset rekrytointikeikat. Kun yliaktivoituu partiossa pääsee siihen pisteeseen, että kalenteri on täynnä partiota.

Elämäntapapartiointi siis rajoittaa elämää. Kaverien häät sattuvat juuri kesäleirin kanssa päällekkäin. Toisen kaverin synttärit jäävät sudariretken takia väliin. Yhdet bileet taas skippasin, koska olin johtajiston kanssa kämpällä. ”Olisi kiva mennä kahville. Sopisko sulle toukokuussa? Silloin mulla olisi aikaa.”

Partio myös rajoittaa kaveripiiriä. Mikäli et omista piirin toimintakalenteria ja selaa aktiivisesti lippukuntani nettisivujen tapahtumat-osiota, on turha yrittää kutsua minua mihinkään. Välillä ihmettelen itsekin, miten minulla on yhä partion ulkopuolisia kavereita jäljellä. Vai onko niitä?

Taas vaihteeksi päätän ottaa opikseni ja rajoittaa elämäni sijasta partiota. Muutama vapaa viikonloppu kevätkaudessa tekisi ihan hyvää. Mutta ensi viikonloppua en voi perua, enkä sitä seuraavaakaan. Monta kertaa olen tätä jo yrittänyt, mutta saakutin vaikeaa se vain on. Mutta harvoiltahan tupakan lopettaminenkaan onnistuu kerta yrittämällä.

Nappula