Ihastuin uudessa partio-ohjelmassa siihen, että aikuisen rooli nostettiin paremmin esiin. Mielestäni oli hienoa huomata, että aikuisella ihan aidosti on paikka lippukunnan toiminnassa. Tässä on kuitenkin pieni haaste. Milloin aikuinen on mahdollistaja ja milloin riippakivi?

Mahdollistava aikuinen on ihanteellinen. Lippukunnassa, jossa on paljon mahdollistajia, nuoret saavat kypsyä rauhassa. Ei tarvitse ruveta lippukunnanjohtajaksi 18-vuotiaana. Tai mikäli ryhtyy, niin ainakin on aikuista tukea saatavilla. Aikuiset voivat olla varsin tehokkaita taustavaikuttajia. Ne voivat järjestää lippukunnan myyjäiset tai avustaa muussa varainkeruussa. Heillä on oma paikkansa.

Aikuiset voivat myös olla riippakivi. Aikuinen voi olla se, joka sanoo ”ettei meillä ole tapana” tai ”ettei ennenkään ole näin tehty”. Mutta voiko aikuinen olla riippakivi huomaamattaan? Aikuinen voi kuvitella olevansa mahdollistaja. Hän tukee parhaansa mukaan, mutta tukee ehkä hieman liikaakin. Nuoret eivät ehkä otakaan koskaan lopullista vastuuta, sillä ne aikuisethan ovat mukana. Nuoret voivat siis olla ja temmeltää ja kadota. Kyllähän ne aikuiset hoitaa.

Aikuisen täytyy siis osata määrittää itse oma paikkansa. Missä voin tukea ja missä olen tiellä. Onko hyvä, että hallituksessa istuu liuta aikuisia? Heillä on varmasti näkemystä, mutta pääsevätkö nuoret silloin aidosti vaikuttamaan? Ei-himopartiolaisnuori, voi myös hyvin jättäytyä hallituksen ulkopuolelle, koska siellähän on tarpeeksi väkeä. Ehkä johtajien täytyykin kadota, jotta nuoret ottavat ohjat omiin käsiinsä. Entä jos johtajat katoavat? Silloin koko taakka kaatuu nuorille.

Aikuisena tasapainoileminen on yllättävän haastavaa.

Nappula

P.S. Tässä kirjoituksessa vastoin uutta ikäkausijakoa nuori = 18+ ja aikuinen lähemmäs kolmekymppinen.

Olen monesti kuullut valitettavan siitä, että nuoria aikuisia ja aikuisia ei lippukunnissa riitä. Uskoisin, että hyvin harvassa lippukunnassa aikuisia kuitenkaan tietoisesti rekrytoidaan. Aikuiseen ei pure samat rekrytointikeinot kuin ekaluokkalaiseen, joten sudarirekryn sivutuotteena niitä harvemmin tupsahtelee lippukuntiin.

Aikuisten rekrytointi vaatii myös lippukunnalta oikeanlaista asennetta. Aikuisia täytyy enemmän maanitella, heidät täytyy vakuuttaa siitä, että heillä on kaikki tarvittavat taidot. Aikuiset tulee myös saada uskomaan siihen, ettei partio ole vain pallo jalassa. Partiossa tulee itse voida vaikuttaa, paljon aikaa siihen kuluttaa. Ja mikä tärkeintä myös johtaja saa partiosta itselleen jotain.

Nuorten aikuisten ja aikuisten rekrytoinnissa on muutama kompastuskivi, joihin koko operaatio voi tyssätä:

1. Lippukunta ei ole aidosti valmis ottamaan aikuisia vastaan. Uuden ihmisen on vaikea päästä jyvälle asioista. Häntä ei perehdytetä tarpeeksi ja hän voi kokea itsensä ulkopuoliseksi.

2. Uudelle johtajalle isketään heti ryhmä vedettäväksi. Ehkä aloitteleva johtaja haluaisi ensin haistella lippukunnan toimintaa. Pitkäaikainen sitoutuminen heti alkuunsa on varsin iso askel.

3. Johtajille ei järjestetä omaa toimintaa. Pitkänlinjan partiolaiset osaavat itse kehittää itselleen mieluista toimintaa. Uuden johtajan voi olla vaikea tätä tehdä, joten olisi hyvä, jos lippukunnassa olisi aktiivista toimintaa myös aikuisille. Vaikka aikuisen tehtävä on vetää toimintaa lapsille, moni uusi johtaja päätyy lippukuntiin itselle saatavien retkeilykokemusten takia.

4. Aikuiset eivät tiedä voivansa liittyä partioon. Itse olen viimeaikoina käynyt jo kolmen eri aikuisen kanssa saman keskustelun: ”Ai, sä olet partiossa? Mäkin olisin niin halunnut, mutta nyt aikuisena ei varmaan enää voi liittyä. Ai, voi vai? Mutta enhän mä osaa mitään. Eikö se muka haittaa? No, mutta täytyykö mun heti ottaa joku ryhmä…”

Kuinka avoimesti Sinä olet kertonut harrastavasi partiota? Olisiko aika tulla ulos kaapista?

Nappula

Vielä joitain vuosia sitten ihmettelin sitä, miten johtajat lopettivat aktiivisen partiouransa. Omasta lippukunnasta moni katosi aika vähin äänin. Yhtäkkiä havahduin siihen, ettei jotakuta ollut näkynyt pitkään aikaan. Tuolloin kutsuin sitä feidaamiseksi. Mielestäni vielä ”nuoret” johtajat ikään kuin jättivät meidät muut pulaan tekemällä katoamistempun. Aktiivipartion olisi mielestäni voinut lopettaa vain hyvällä syyllä. Muutto toiselle paikkakunnalle, armeija tai lapsi kelpasi hyväksyttäväksi perusteluksi sille, ettei voinut enää osallistua viikkotoimintaan.

Päivä päivältä olen yhä varmempi siitä, että olen itse pian liittymässä tähän ”feidaajien” joukkoon. Jatkuva kitinä johtajistossa sai minut niin kypsäksi, etten jaksanut enää välittää. Samalla heitolla katosi myös motivaationi. Ymmärrän nyt paremmin miksi nuo johtajat aikanaan katosivat. Elämässä tulee vain se piste, kun partioämpäri on täynnä.

Minulla on vielä vuosi sudareita johdettavana. Se on myös vuosi lisäaikaa sille, että joku ehtii vielä tyhjentämään ämpärini. Ehkä syksyllä löydän uuden kipinän. Jos en, niin tätä rataa kulkiessani vuoden päästä siirryn eläkkeelle.

En usko, että koskaan tulen täysin irtaantumaan partiosta. Viikoittaisen toiminnan voin kyllä jättää syrjään, mutta jollain tapaa haluan jatkossakin pitää kiinni partiosta. Täytyy vain löytää uusi pesti. Ehkä piirissä on jotain jännittävää tarjolla.

Nappula

Selailen kalenteria taaksepäin ja käyn läpi viimeisiä viikkoja, mutta en muista ainuttakaan partiotonta päivää ja turhaan niitä etsinkin. Parin viime viikkona on joka päivä ollut kokous, retki, seminaari, retki, harjoitus, postitus tai ainakin puolen tunnin puhelinpalis. Olen siis täysin samassa tilanteessa kuin Nappula: syvällä partion pauloissa.

Mutta vaikeinta on se, että partiojohtajana olen aina vastuussa myös muista. Kun johtaa oli ryhmää tai projetkia se sitten lauma, leiri tai lippukunta, olen aina vastuussa myös muista, ei riitä että vain nakittaa. Keltä voi pyytää ja mitä? Laumanjohtajakaverilla on kirjoitukset, voinko kuitenkin pyytää sitä valmistelemaan seuraavan kokouksen? Entäs isoskoulutuksessa olevat tytöt, ehtisivätkö retkelle? Tai sitten piirin luottikset, joilla on hommia joka kulman takana, piirissä ja lippukunnassa? Paljonko voi pyytää antamaan aikaa partiolle?

Omat voimani tunnen, mutta hankalaa on arvioida, miten paljon muut jaksavat, ja erityisen vaikeaa se on juurit nuorten kohdalla. Miten voisi luottaa jaantaa vastuuta, ja kuitenkin vahtia, ettei sitä vahingossa hulauta liian suurta taakkaa nuoren kannettavaksi. Entä jos toinen ei uskallakaan sanoa ei? Voinko luottaa siihen, että hän osaa määrittää omat rajansa? En halua olla ajamassa ketään burnoutiin, sillä näitä on minunkin lähipiirissäni ollut ihan liikaa. Mutta toisaalta, ellei keltään voi mitään pyytää, hommat kaatuvat aina jonkun niskaan.

Ja sitten se pahin! Miten suhtautua itseensä sillä hetkellä, kun kuitenkin jotakuta pyytää auttamaan ja toinen syystä tai toisesta kieltäytyy? Sillä vaikka suu (ja yleensä onneksi myös järki) sanoo: ”Ei se haittaa, kyllä se homma järjestyy joka tapauksessa. Ymmärrän, että koulu on nyt tärkeämpää ”, saattaa sielu (ja sitä kautta ehkäpä, ilmeet, eleet ja olemus) kiljua: ”Et jätä mua pulaan! Kyllä sä nyt tän pikkujutun voit tehdä, vaikka sulla parit kokeet olisikin. En mäkään IKINÄ jättänyt partiokokouksia koulun takia hoitamatta!!”

Tasapainoile siinä nyt sitten omien ja muiden menojen kanssa, kun tuntemukset on kaikkea muuta kuin rationaaliset. Äkkiä omatkin taakat kasvavat, kun tajuaa, että muut valikoi menonsa tarkemmin. Ja hetkeksi mieleen välähtää ajatus: osaankohan sittenkään huolehtia omasta jaksamisestani...

Osmari

 

Kuten olen jo aiemminkin todennut, partio on elämäntapa. Millaista elämä sitten on partiolaisena? Näin nopeasti voisi ajatella, että olisin hyvin auttavainen ja aktiivinen. Tekisin päivittäin hyviä tekoja. Käyskentelisin aina viikonloppuisin metsässä ja kesäisin vaeltaisin lapissa ihan vain omaksi iloksi.

Todellisuudessa se on varsin toisenlaista. Käyn viikoittain vetämässä sudareita. Viikoittain istun myös erinäisissä kokouksissa: hallitusta, kesäleirin suunnittelua, projektin suunnittelua, ryhmän kokouksia, kurssien suunnittelua jne. Sen lisäksi on ne viikonlopputapahtumat: sudariretki, lippukuntaretki, kurssit, seminaarit, paraati, kisat ja erinäiset rekrytointikeikat. Kun yliaktivoituu partiossa pääsee siihen pisteeseen, että kalenteri on täynnä partiota.

Elämäntapapartiointi siis rajoittaa elämää. Kaverien häät sattuvat juuri kesäleirin kanssa päällekkäin. Toisen kaverin synttärit jäävät sudariretken takia väliin. Yhdet bileet taas skippasin, koska olin johtajiston kanssa kämpällä. ”Olisi kiva mennä kahville. Sopisko sulle toukokuussa? Silloin mulla olisi aikaa.”

Partio myös rajoittaa kaveripiiriä. Mikäli et omista piirin toimintakalenteria ja selaa aktiivisesti lippukuntani nettisivujen tapahtumat-osiota, on turha yrittää kutsua minua mihinkään. Välillä ihmettelen itsekin, miten minulla on yhä partion ulkopuolisia kavereita jäljellä. Vai onko niitä?

Taas vaihteeksi päätän ottaa opikseni ja rajoittaa elämäni sijasta partiota. Muutama vapaa viikonloppu kevätkaudessa tekisi ihan hyvää. Mutta ensi viikonloppua en voi perua, enkä sitä seuraavaakaan. Monta kertaa olen tätä jo yrittänyt, mutta saakutin vaikeaa se vain on. Mutta harvoiltahan tupakan lopettaminenkaan onnistuu kerta yrittämällä.

Nappula